Lähiöparvekkeesta

Anna Koskinen ja Laura Uimonen

Parveke on yksityisen (asunto) ja (puoli)julkisen (piha/ katu) välitila. Se on laadultaan enemmän yksityinen, kuin julkinen, mutta siellä ollessa on enemmän esillä, alttiina ohikulkijoiden ja naapuritalon parvekkeilla oleskelevien katseille. Parvekkeella olevalla on oikeus nojata kaiteeseen ja tarkastella ympäristöä, pihalla leikkiviä lapsia ja ohikulkevia naapureita, kun taas ikkunan edessä liian pitkään seisova saa herkästi oudon kyttääjän leiman.

Parveke kuuluu nykyään vakiovarustuksena kaikkiin uudistuotantona tuotettuihin asuntoihin. Se on yksi asunnonetsijöiden ykköstoiveista, ja etenkin senioreille se tuntuu olevan tärkeä asunnon jatke, ulkotila, jonne pääsee vaivatta. Kuitenkin lähiöitä kiertäessä näyttää, ettei parvekkeilla juuri oleskella. Mikä on lähiöparvekkeen rooli nyt?

Lähiöparvekkeen synnystä

Lähiökoti avautuu maisemaan useimmiten suurehkon ikkunan eteen rakennetun parvekkeen kautta. Katos tai yläpuolinen parveke, betoniset seinämät ja kaide sekä siihen myöhemmin kiinnitetyt lasitukset rajaavat parvekkeen omaksi tilakseen, jonne valoa pääsee melko vähän. Huone parvekkeen takana jää kesäaikaan varjoon. Talvella aurinko saattaa muutaman tunnin heijastaa kuvioita huoneen takaseinään.

Parvekkeella on pitkä historia, ja sen voi jäljittää aina antiikin Kreikan ja faraoiden Egyptin aikoihin asti. Parveke on toiminut niin seremoniallisen näyttäytymisen paikkana, asunnon vessana, statussymbolina ja tarinoiden tapahtumapaikkana (Origoni, 2020). 1900-luvun taitteeseen asti parveke oli tärkeä julkisen elämän tarkkailun paikka etenkin naiselle, joka ei miesten lailla voinut ”säädyllisistä syistä” osallistua siihen itse. Parvekkeilla oleskelevat naiset ovatkin olleet suosittu maalaustaiteen aihe. Kuitenkin vasta funktionalismi ja etenkin modernismi muuttivat parvekkeen asunnon jatkeeksi ja välittäjätilaksi ulko- ja sisätilan välillä. Parvekkeen kautta saatiin asuntoihin runsaasti raitista, puhdasta ulkoilmaa, jota oli turvallista hengittää kauas kaupungin saasteista rakennetuissa lähiöissä. 1960-luvulle asti parveke oli isompiin asuntoihin kiinnitetty luksustekijä, ja parvekkeiden rakentaminen yksiöihin oli Asuntohallituksen suunnitteluohjeissa kielletty (Saarikangas, 2002, s. 254). Aluerakentamisen myötä syntynyt asuntoarkkitehtuuri perustui rakentamisen standardisoinnille, normeille ja melko yksipuolisille käsityksille elämäntavoista ja ydinperheestä. Parveke oli osa hyvinvointivaltion ideologiaa ja asumisen mallin yhtenäistymistä: parvekkeesta tuli tavallinen parveke, joka rakennettiin kaikkiin asuntoihin, niin perheasuntoihin kuin yksiöihin.

Lähiöparvekkeen käyttötavoista

Arkisten talvipäivien lähiökävelyillä korttelien sisäpihoilla on hiljaista. Parvekkeilla näkyy muutama sauhuttelija, mutta muuten ne ovat tyhjinä. Kesäpäivänä parvekkeiden ovet ovat auki ja asunnoista kantautuu pihalle asti elämän ääniä. Asukas kastelee huolellisesti parvekkeella kasvavia pelargonioitaan. Yhtenäisessä elementtirakentamisessa juuri parveke on antanut mahdollisuuden erottautua ja personoida kortteleissa samankaltaisena toistuva asunnon edusta. Parveke on ikään kuin asukkaan kodin käyntikortti: täysin kalustettu, hyljeksitty, talvipuutarha, ulkoiluvälinevarasto. Lasitusten myötä parvekkeesta on tullut puolilämmin lisähuone, jonka voi kalustaa melkein kuin minkä tahansa huoneen ja ripustaa verhot yksityisyyden lisäämiseksi. Helleyönä parvekkeelle raahataan patja, syysiltoina kynttilälyhdyt ja pimeän venyessä valonauhat alkavat välkkyä kurotellen kohti joulua. Maastopyörät tuodaan talveksi turvaan parvekkeelle. Lähiöelämää kuvataan ja seurataan myös uusin tavoin: Lähiömutsi -blogin kuvissa parvekkeella kasvavat lapsiperheen vihreät herkut ja viherkasvit. Blogin kirjoittamisesta on tullut työ, jota tehdään kotona, myös lähiöparvekkeella.

Ilmastoltaan lämpimämpien maiden parvekkeilla kuivatetaan usein pyykkiä. Parvekkeen kaiteisiin on kiinnitetty maiden lippuja ja poliittisia mielenilmauksia. Niiden perusteella voi saada vihjeitä asukkaiden sosioekonomisesta asemasta, elämäntilanteesta, maailmankuvasta, kulttuuritaustasta jne. Suomalaiseen parvekekulttuuriin tämä ei ole kuulunut laajasti. Lakanat saatetaan joskus viedä pihan pyykkitelineeseen kuivumaan, mutta yhä useammin pyykit kuivatetaan sisätiloissa, piilossa ulkopuolisten katseilta. Mielenilmaukset näytetään muualla. Kuitenkin parvekkeen käyttö välittyy pihalle tai kadulle, värittää betoniviidakon harmaata arkea eri värisillä ja kuvioisilla verhoilla, kukkaistutuksilla, muovisilla tuoleilla ja polkupyörien rungoilla. Parvekkeilla voi myös tapahtua yllätyksiä, kuten maailmalta suomalaisillekin parvekkeille levinnyt ilmiö sairaanhoitajien kollektiivisesta kiittämisestä lauluin ja taputuksin pahimpana Covid19-keväänä.

Lähiöparvekkeen käyttäjistä

1990-luvulla Elämää lähiössä (1997) teokseen kerätyissä lähiömuistoissa paljastuu kokemusten yksilöllisyys: lapselle parveke tuntui pelottavalta, lähiöäidille se oli ylpeyden aihe ja paikka, jossa pitää vaunuissa nukkuvaa lasta. Lähiöasunnoissa asumisesta kertovissa teksteissä parveke mainitaan melkein poikkeuksetta, mutta suomalaisten lähiöparvekkeiden varsinaisesta käytöstä on vain vähän tietoa. Lähiöiden nopea rakentaminen, elementtitalojen samankaltaisuus ja vielä 1970-luvulla vaikuttanut yhtenäiskulttuuri ovat pitäneet yllä mielikuvia siitä, keitä lähiöihin muutti, miten siellä asuttiin ja miten siellä asutaan edelleen. Kuten jo aluerakentamisen alussa, lähiöihin muutetaan edelleen kaupunkien keskustoista, pikkukunnista ja maaseudulta, mutta nyt myös toisesta maasta. Samaa muotokieltä noudattavia aluerakentamiskauden lähiöparvekkeita asuttaa tänään yhä monimuotoisempi joukko.

Asumisen ja käyttäjien moninaisuus on tärkeä lähtökohta pohtiessa mikä on lähiöparvekkeen tulevaisuus muuttuvassa lähiössä?