Lähiöillä oli puolensa, ja 15 minuutin kaupunki pyrkii osaksi samoihin tavoitteisiin. Yhdyskuntasuunnittelun tulevaisuus lähivuosikymmeninä on kuitenkin arvaamaton.
Markku Norvasuo
Oulun yliopiston johtama hanke Vastustuskykyinen kaupunki on ehdottanut Helsingin Sanomien artikkelissa keskeisiksi keinoiksi pandemioiden ehkäisyyn ”vartin taajamia” ja luontokosketusten lisäämistä. Artikkelissa Helka-Liisa Hentilä katsoo, että vartin taajamat sopisivat Suomen pieniin ja keskisuuriin kaupunkeihin. Hän kysyy myös: ”Oliko lähiömalli niin huono kuitenkaan?”.
Tulkitsen kysymyksen niin, että pandemioiden kannalta nimenomaan tiiviit alueet ovat ongelmallisia, joten tartuntojen leviämistä voisi estää keskittämällä palvelut lähietäisyydelle. Tällainen periaate toteutui melko hyvin lähiöissä ja oli siis nykyperspektiivistä katsoen lähiöiden tarjoama etu.
Merkitseekö 15 minuutin kaupunki kuitenkaan lähiöiden uutta tulemista? Ajatuksen pulmallisuus piilee siinä, että tämä konsepti ei sisällä sellaista rakenteellista periaatetta, joka sisältyi lähiöihin. Vartin kaupunki ei edellytä palvelujen keskittämistä. Ajallinen saavutettavuus riittää.
Lähiömalli ei ollut varsinaisesti huono. On paljon esimerkkejä sen onnistuneista toteutuksista, joskin myös epäonnistuneista. Itse asiassa ei ollut vain yhtä lähiömallia, vaan useita versioita eri aikoina ja eri paikoissa. Lähiömallissa oli kuitenkin rakenteellista jäykkyyttä joka ilmeni, kun konseptia monistettiin mekaanisesti. Suomessa lähiöperiaatetta alettiin toteuttaa 1950-luvulla suuren mittakaavan toiminnallisena hierarkiana. Se ei kestänyt aikaa, mutta kun 1960-luvun lopulla muutettiin nopeasti suuntaa, päädyttiin toisenlaiseen totaaliseen ratkaisuun, laajoihin aluerakentamisen hankkeisiin. Kun yhtä ideaa yritetään toteuttaa pitkäkestoisesti, joku odottamaton kehityskulku ehtii tulla häiriötekijäksi.
Lähiörakentamisella oli ajurinsa muuttoliikkeessä ja kaupunkien kasvussa ja niihin sisältyvissä liiketoimintamahdollisuuksissa. Silti voi osoittaa sormella myös yhdyskuntasuunnittelun taipumusta liittoutua radikaalin ajattelun kanssa. Tämä piirre on ollut sisäänrakennettuna modernin ajan kaupunkisuunnitteluun jo pitkän aikaa.
Myös 15 minuutin kaupunki on tavallaan radikaali tunnistaessaan ekologisen kriisin. Yleiskäyttöisyydessään se kuitenkin välttää radikaaleja rakenteellisia uudistuksia. Tässä epämääräisyydessä piilevät konseptin ongelmat. Pohdin aihetta Lähiöblogissa keväällä 2021 ja vertasin 15 minuutin kaupunkia Suomessa 1950-luvulla toteutettuun lähiömalliin. Totesin, että hyvin yleiskäyttöiseksi tarkoitettu 15 minuutin kaupunki sopii tiiviiseen kaupunkirakenteeseen. Toteutus kuitenkin mutkistuu haja-asutusalueilla. Erityisen hankalia ovat ympäristöt, joissa on tukeuduttu yksityisautoiluun ja moottoriteihin.
Tarkastellaan hieman lähemmin konseptin periaatteita. Ne käsittelevät viherverkostoa, ympäristön laatua, kulttuuria, toimintojen sekoittuneisuutta ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Näissä periaatteissa on paljon tuttua ja jo käytössä olevaa. Julkaisussa Ville du ¼ d’heure: Du concept à la mise en œuvre esitellään tapoja, joilla varttitunnin kaupunkia voidaan ”vivuta” kohti toteutusta. Tässä käyttämäni käsitteet olen suomentanut tekstistä.
Tiiviyden osalta teos suosittelee etenkin kaavojen vähimmäistehokkuutta, autoriippuvuuden vähentämistä, hajarakentamisen estämistä ja kaupallisten palveluiden sijoittamista keskustoihin suurmyymälöiden asemesta. Tämä ei vielä kuulosta kovin radikaalilta, vaikka voikin olla poliittisesti haastavaa. Toisena asiana voi kiinnittää huomiota korostuksiin, jotka mainitussa julkaisussa koskevat luontoa ja vanhan säilyttämistä.
Otsikon ”välivyöhykkeiden tiheys” piiriin kuuluvat viherverkostot ja -alueet. Veden ääreen tulisi päästä kymmenessä minuutissa. Myös yöajan valaistukseen olisi myös kiinnitettävä huomiota (tässä yhteydessä käytetty termi trame blanche voi viitata myös hiljaisuuden verkostoon). Lähikulttuurin ja kulttuuriperinnön merkitystä voidaan korostaa historiateemaisilla kävelyreiteillä (tällaisia kaupunkipolkuja on toteutettu meilläkin), ”wikimedialla” ja monimuotoisella läheisten kulttuuripaikkojen hyödyntämisellä.
Nämä poiminnat osoittavat kuitenkin jälleen, että mitään ratkaisevasti uutta yhdyskuntarakentamisen periaatetta 15 minuutin kaupunki ei tarjoa. Kutsuisin sitä pikemminkin manifestiksi, joka on koonnut poliittisia voimia ja sitä kautta saanut liikkeelle suuria uudistuksia monissa Euroopan kaupungeissa ja muuallakin.
Tietyissä tilanteissa 15 minuutin kaupunki voisi edustaa lähiöiden uutta tulemista. Nimenomaan ”vartin taajamat” voitaisiin toteuttaa kaupunkien pieninä alakeskittyminä. Jotakin tällaista jo tapahtuukin monessa tapauksessa, koska suuriakin kaupunkeja laajennetaan asuinalueittain ja kaupunginosittain toimintojen sekoittumista ajatellen. Tämä on ehkä lähiörakentamisen kaupunkisuunnitteluun jättämää yhteistä perintöä. Lähiökonseptia sellaisenaan tuskin on tarpeen elvyttää. Riittää että uudistamme vanhoja lähiöitä ja huolehdimme niiden rakennusperinnöstä.
Syvempi kysymys voisi kuitenkin olla, mitä tapahtuu yli sata vuotta vanhalle puutarhakaupunkimallille. Lähiörakentamisen eri muodoissaan voi nimittäin ajatella tulkinneen sen periaatteita. Puutarhakaupunki oli perustaltaan sosiaalinen ja taloudellinen pyrkiessään eroon teollisuuskaupungin ongelmista kohti uudenlaista kaupungin ja maaseudun synteesiä. Ekologista ajattelua nykymuodossaan ei vielä ollut.
Vaikka 15 minuutin kaupunki nyt korostaa ekologista kriisiä, sekin tarjoaa ratkaisuksi lähinnä sosiaalista näkökulmaa. Ekologisessa ajattelussa on mahdollista ja luultavasti myös tarpeen edetä konseptia pidemmälle ja ennen kaikkea syvemmän ymmärryksen tasolle. Keskustelu luonnon monimuotoisuudesta ja viherympäristöjen tärkeydestä – johon Hentilä myös viittaa – on rakennetun ympäristön osalta vasta alkamassa.
Lähiöiden vihreys tarjoaa meillä hyviä lähtökohtia, mutta lisäksi tarvittaisiin resilienttejä periaatteita, jotka joustavat sekä ajallisesti että rakenteellisesti. Vanhan mallin hajakeskitykseen ei voi palata, mutta ilman muuta ajattelun tulisi olla seudullista, kuten se oli lähiöidenkin tapauksessa. Olemme aidosti uudessa tilanteessa ja myös odottamattomien muutosten keskellä, jossa lopputulos ei vielä ole näkyvissä.
Lähde: Garnier, Marine, éd. Ville du ¼ d’heure: Du concept à la mise en œuvre. Livre Blanc, no2. Chaire ETI – IAE Paris, Université Paris 1 Panthéon Sorbonne, 2020. http://www.moreno-web.net/livre-blanc-ville-du-quart-dheure
LÄHIÖBLOGI 