Sana ’asumalähiö’, nykyisin pelkistetysti ’lähiö’, on 1940-luvun suomennos englanninkieliselle käsitteelle ’neighborhood unit’. Kyseessä on 1900-luvun merkittävä, ellei suorastaan merkittävin, kaupunkirakenteellinen innovaatio. Nimenomaan innovaatio, ei pelkästään keksintö, sillä innovaatio edellyttää alkuperäisen idean työstämistä käytäntöön. Juuri tästä uudelleentoteuttamisesta ja jalostamisesta lähiöissä on ollut kyse, vuosikymmenestä toiseen 1940-luvulta nykypäivään.
Edellä mainittu voi kuulostaa suureelliselta, jos on tottunut pitämään lähiöitä kaupunkimaisuuden tai tiiviin tapahtumakaupungin vastakohtana. Lähiön konseptin kehittämisen taustalla oli huoli tiiviisti rakentuneiden, teollisuuden saastuttamien suurkaupunkien jatkuvasta kasvusta. Lähiö oli ratkaisu kasvun hallintaan ja teollisen murroksen toteuttamiseen sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Se voidaan käsittää periaatteeksi, jolla kaupunkia jaetaan mielekkäisiin, paikallisesti merkittäviin osiin. Tämä kysymys on edelleen ajankohtainen.
Termiä ’neighborhood unit’ ehdotti amerikkalainen Clarence Perry New Yorkin seutusuunnitelmaan vuonna 1929. Hän kehitti myös tarkan koulupiiriin ja muihin lähtökohtiin perustuvan asumalähiön mitoituksen. Alueen piti ennen kaikkea taata turvallinen ympäristö lapsiperheille niin, ettei lasten tarvinnut poistua naapurustoa ympäröiville vaarallisille pääkaduille. Elettiin autoistumisen varhaisvaihetta, eikä esimerkiksi liikennevaloja ja suojateitä vielä ollut. Näihin varhaisiin lähiöihin eivät kuuluneet runsaat viheralueet. Puhuttiin teollisen suurkaupungin muutoksen ja kasvun fiksusta järjestämisestä.
Lähiöstä tuli kansainvälinen ilmiö, johon kehiteltiin monenlaisia ratkaisuja eri maissa ja eri aikoina. Suomen lähiöitä alettiin rakentaa 1950-luvulla, ja voi sanoa, että rakentaminen jatkuu yhä. 1960-luvulta alkaen, kun lähiö-sanaan aletiin liittää negatiivisia mielikuvia, lähiöiden markkinointi pyristeli irti käsitteestä. Esimerkiksi Matinkylän aluemainonnassa todettiin 1970, että ”lähiö on väärä sana”, Matinkylää markkinoitiin kaupunkina. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi Helsingin Kruunuvuorenrannan markkinoinnissa. Millainen alue on ’lähiö’, on siis monin tavoin ristiriitainen ja harvoin itsestään selvä kysymys.
Suomi toi kansainväliseen lähiöinnovaatioon mausteeksi metsän, mutta meikäläisistä lähiöistä löytyy myös tiukkaa uusruutukaavaa, antiikkiin viittavia amfeja ja toimivaa julkista kaupunkitilaa. Arkikeskustelu, jonka ytimessä ovat ”lähiömäisyyttä” koskevat mielipiteet, häivyttää tämän monimuotoisuuden näkyvistä.
Nyt lähiö on ajankohtainen ainakin kahdella tavalla. Ensiksi, asumisen karkaava hinta ja viimeistään koronakriisi ovat nostaneet esille ydinkeskustoja väljemmän, maanläheisemmän ja kohtuuhintaisemman asumisen arvon. Toiseksi, julkisten ja yksityisten palvelujen katoaminen yhä etäämmälle ärsyttää ja turhauttaa, yhtä lailla lähiöissä kuin kaupunkiytimissä. Miksi palvelut eivät voisi olla mukavalla kävelyetäisyydellä? Nämä lähiön ydinteemat tuntuvat palaavan kerran sukupolvessa. Nyt muodikas ”15 minuutin kaupunki” tai jo hiukan kulunut ”kaupunkikylä” ovat tuskin muuta kuin sata vuotta vanhan lähiön uudempia nimiä.
Tervetuloa Lähiöblogiin! Aallon, Tampereen ja Turun tutkijoiden ja kutsuttujen asiantuntijoiden voimin pyrimme avaamaan lähiöiden saloja ja piirtämään uudelleen niiden tuttuja kulmia.
Kuva: Perry, Clarence Arthur. ”The Neighborhood Unit: A Scheme of Arrangement for the Family-Life Community”. Teoksessa Regional Survey of New York and its Environs, VII: Neighborhood and Community Planning:20–140, 1929.
LÄHIÖBLOGI 